Hjälp

Voisikohan joku mahdollisesti kertoa, miten saan tuon blogin otsikon alle isomman kuvan? Tai useamman pienen kuvan vierekkäin, näyttää typerältä tuollainen yksi pieni kuva reunassa. Menee hermot kun ei tajua.

NYT

Nyt tai ei ikinä. Nyt loppuu syöminen, nyt on saatava tuloksia aikaan. Mikään ei auta pysymään kaidalla tiellä ja motivoi niin kuin pienemmät lukemat vaa'assa. Eikä niitä tule jos en katkaise taas tätä syömiskierrettä...

Tämä päivä menee järkevästi. Kohta lenkille, sitten saunaan. Liikunta auttaa tähän mielialaankin. Viime yö oli aivan kamala, ahdisti niin etten pystynyt nukkumaan.

Huominen menee järkevästi, ja ylihuominen, ja sitä seuraava, ja sitä seuraava, ja kaikki päivät tästä eteenpäin. 70 kiloa, täältä tullaan! Tästä lähtien retkahduspäivien on jäätävä korkeintaan yhteen, ei enää mitään viikon mässytyksiä, muuten en edisty ikinä. Haluan päästä äkkiä lukuun 70, sitten paino alkaa kutosella ja sanon numerolle 7 hyvästit lopullisesti. En halua olla lihava enää koskaan. IKINÄ. Haluan olla laiha ja kaunis. Amen

(MINUA SAA TULLA LYÖMÄÄN JOS PARIN PÄIVÄN PÄÄSTÄ TAAS PALAAN TÄNNE EPÄONNISTUNEENA!)

Otsikko

Pää lyö tyhjää. Meniköhän joulu taas enemmän ja vähemmän p*rseelleen... Tänään en syö mitään. En niin sitten yhtään mitään. Nyt on pakko saada kunnon tsemppi päälle, muuten palloilen seuraavan vuoden taktiikalla "kaksi päivää hyvin, kaksi viikkoa päin peetä"...

Tämä työttömyys syö ihmistä kuin rutto. Tunnen jo nyt kuinka mitättömät asiat vaivaavat päätäni ja paisuvat aivan mahdottomiksi, tunnen jo hulluuden hiipivän takaraivossa. Kohta hössötän taas aivan omiani, kohta minua ei jaksa enää kukaan. Ai niin, eihän nytkään jaksa.

Päiväni ainut piristys, ensimmäinen (ja luultavasti viimeinen) lukija! :) Sydämellisesti tervetuloa tähän itsesäälin ja itsetuhon tyysijaan :D

Joulu on taas

Hyvää joulua kaikille oleville ja olemattomille!

Uusi alku

No niin, menossa kolmas päivä kaidalla tiellä. Mässäilyjen jälkeinen paino järkytti, vaaka näytti pahimmillaan yli 75. Se kuitenkin onneksi näyttää olleen pelkkää nestettä ja muuta väliaikaista (vatsassakin oli niin paljon kaikkea p*skaa), koska paino on nyt muutamassa päivässä laskenut 72,6. Tuosta yhtälöstä voi siis päätellä että olen todellakin vetänyt ruokaa kaksin käsin.

Suhteeni ruokaan on kuin alkoholistilla viinaan, en voi ottaa sitä yhtä herkkua, tai varsinkaan pitää sitä yhtä herkkupäivää, koska sitten repsahdan aivan kokonaan ja sitten puhutaankin jo viikkojen hukkaan menemisestä. Harmi vain, että alkoholisti voi pysytellä viinasta kokonaan erossa, mutta minä en ruoasta.

Tuli tuossa mieleen, että onneksi aloitin laihduttamisen syksyllä talvea vasten, tässä on kesään vielä pitkä aika. Jos olisin aloittanut keväällä ja kesä lähenisi koko ajan uhkaavasti, olisi kamala ahdistus. Talvella itsensä voi verhota edes joten kuten vaatteisiin, mutta kesällä on aivan kamalaa kun tuntuu ettei löydä mitään asiallista päälle pantavaa näillä kiloilla.
Kesään mennessä aion olla tavoitteessani, VIIMEISTÄÄN ;)

Suosittelen muillekkin aloittamaan syksyllä, monesti kun näkee keväällä keskustelupalstat pullollaan kaiken maailman ryhmiä, joissa yritetään tuskissaan saada kiloja pois parissa viikossa ennen kesää.

En tietysti ole oikea ihminen neuvomaan ketään laihduttamisessa, nytkin painelen eteenpäin sellaisella 800 kalorilla päivässä. Tuloksia on saatava, ja niin nopeasti kuin vain voi, mutta nälkää en kuitenkaan halua jatkuvasti nähdä. Tuon 800 kaloria olen huomannut itselleni sellaiseksi määräksi, että ei tarvitse kuolla nälkään (vaikka välillä kova nälkä ehtii tullakkin) mutta silti paino laskee ihan hyvin.
Tästä on varmasti mielipiteitä yhtä paljon kuin on lausujiakin, en sitten tiedä kuinka paikkansa pitäviä puheet säästöliekeistä ja painon takaisin tulemisesta ovat. Ovathan ihmiset ennen esim. nälkävuosina kyllä laihtuneet, vaikka eivät ole syöneet juuri yhtään mitään. Missähän se säästöliekki silloin oli... Mene ja tiedä

Niin, ja joulustakin aion selvitä kunnialla syömisten osalta :D Suklaata emme onneksi ole edes ostaneet, jos ei sitä sitten saa lahjaksi. Jouluaattona aion syödä kohtuudella jouluruokaa, ja jos menee överiksi että tulee syötyä vähän enemmän kuin piti, niin nipistän sen sitten loppupäivästä syömällä hyvin vähän tai sitten en syö enää ollenkaan.

Uutena vuotena, tai uudeksi vuodeksi, pitäisi mennä kotiin... Siis miehen luo... En tiedä haluaisinko... Olin siis maanantaina loppuneiden töiden takia jonkun aikaa täällä missä nyt olen.

!!!!!!

Palaan asiaan kun löydän motivaationi jostain kivenkolosta.

V*TTU MÄ OLEN T-Y-H-M-Ä!!!!!!!!!! Laittaa nyt kaikki uurastus hukkaan.

Ei tätä kukaan edes jaksa lukea enkä ihmettele, tällaista epäonnistuneen p*skan ruikutusta.

....

Painoa tullut viikonlopun aikana kilo lisää. Pikkujoulut menivät päin peetä, mies sekoili minkä ehti ja sai hävetä.


En jaksa tätä enää. En jaksa elää. Näen edessäni vain mustaa. Toivotonta. Poljen paikallani.


En syö enää koskaan mitään.

Vihaan

Vihaan itseäni. Vihaan, vihaan, vihaan. Olen läski ruma paska. Yritin etsiä pikkujouluvaatteita, eihän siitä mitään tule kun kroppa on kuin virtahevolla. Kuvittelen olevani paljon laihempi kuin todellisuudessa olenkaan, kuvat kertovat totuuden.

Miten ihmisellä voi olla näin paksu keskivartalo?!?!?!? Perkeleen perkele. Mihin korsettiin oikein itseni tungen että kehtaan olla. Saisinko kiitos muutettua itseni paperiksi ja leikattua kaikki haluamani kohdat pois.

Vihaan

72...

Ja paino edelleen 72... En ymmärrä en... Mutta hyvähän se vain on, vaikka en vieläkään usko että oikeasti olisi noin paljon tippunut lyhyessä ajassa...

Töissä kaikki kyselivät onnettomuudesta, jouduin koko episodin selittämään alusta loppuun varmaan 101 kertaa. Ei ketään oikeasti kiinnosta, ajattelivat vain että onneksi ei sattunut minulle. Kyselevät uteliaisuudesta, voivottelevat muodon vuoksi ja alkavat puhua meikkaamisesta. Eivät ne musta oikeasti välitä.

Edelleen kummallista...

Paino 72.. hmm.. Miten kadottaa kilo parissa päivässä, en tiedä vaikka näytän niin tehneen. Vettäkin olen juonut joten tuskin nestevajaus on syynä. En tiedä, kertokaa viisaammat.
Jos huomenna vielä näyttää samaa niin päivitän edistymistä... Ehkä.
Illan mittaan on tullut outo olo. Tuntuu kuin olisin jotenkin sumussa, liikkeet tuntuvat kömpelöiltä ja hitailta ja omassa päässä puhe kuulostaa puuroutuneelta. Selkää kuumottaa. Pelottaa. Löinkö kuitenkin pääni liian lujaa, kävikö selkärangalle, etenkin niskalle, sittenkin hassusti. Vai olenko vain väsynyt. Mene ja tiedä. Tuntuu yksinäiseltä.

Wish me luck etten ole huomenna halvaantunut.

Kummallista...

Hukkasin näköjään kilon johonkin eilisen aikana... Mitenköhän se on mahdollista :O Mutta, mutta... Päivitän tuon ihmeen "painonlaskumittarin" tässä blogissa vasta sitten kun tässä nyt pari päivää kuluu ja näen, että pitääkö tuo lasku oikeasti paikkansa, vai oliko tämä nyt vain jokin hetkellinen nestehukka tms...

Jos jotain positiivista täytyy yrittää etsiä tuosta auto-onnettomuudesta, niin ruoka ei ainakaan maistu. Olen silti lihava. Yhä edelleen.
Tänään on joka paikkaa särkenyt aivan mahdottomasti, ja tuntuu että ajatukset vähän pätkii. En kyllä ihmettele vaikka pätkiikin, sen verran lujaa löin pääni. En ollut tänään töissä. Eipä niitä paljon ole jäljelläkään.. 7 päivää..
Ahdistaa.


En pääse liikkumaankaan nyt mihinkään kun kaverin auto meni p*skaksi ( olen -kohta-työttömän- surkimuksen lisäksi ajokortiton surkimus )
Viikonloppuna pitäisi toisen kaverin pikkujouluihin mennä. Kiinnostaa. Sinne pitäisi kaikkien tuoda jotain. Kiinnostaa. Kaikki tuntuu tyhjältä eilisen jälkeen. Näen silmissäni vain koko ajan sen auton, se oli hirveän näköinen.

Pysäytys

Enpä olisi aamulla herätessäni ikinä arvannut mitä tämä päivä tuo tullessaan.


Jouduin auto-onnettomuuteen. Kaverini ajoi. Iloista rupattelua, ei tietoakaan tulevasta kauhunhetkestä, yhtäkkiä tajuan että ei helvetti, tuo autohan tulee eteen ( stop- merkin takaa )...
Se tunne, kun tajusi ettei pysty tekemään mitään, oli sanoinkuvaamaton. Kaveri jarrutti, ei ehdi, auto ei pysähdy ajoissa, se on menoa nyt. Näin hidastettuna sen hetken kun törmäsimme. Ehdin vain ajatella että nyt sattuu, nyt kuolen.
Ja hirvittävä kolahdus.

Sen jälkeen tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Ajattelin vain että olenko hengissä, olenko ehjä, onko kaverini kunnossa. En ymmärrä miten selvisimme hengissä, vammoitta.
Ajattelin ihmeen selvästi, huolehdin muista. Vakuuttelin vakuuttamasta päästyäni ettei minua mikään vaivaa. Hätäilin vain puhelintani joka oli lentänyt törmäyksessä laukustani ja jäänyt autoon. Ryntäsin sitä hakemaan sen käsittämättömän shown keskelle joka kaverini auton ympärillä kävi.

Jouduimme sairaalaan varmuuden vuoksi. Kaverini valitteli kipuja, hänet kuvattiin. Minuunkin sattui, mutta tiesin ettei mitään ole hajonnut. Halusin vain pois koko sairaalasta.
Minua väännettiin ja käännettiin, paineltiin ja puristeltiin, otettiin verikokeita, annettiin särkylääkettä. Kyseltiin ja kyseltiin. Halusin jostain syystä vain nukkua.

Tämä yö menee varmasti eteensä tuijottaessa. En käsitä vieläkään. Selvisin. Olen elossa. Kävelen. Hengitän. Ihmeellistä

Aamu

Mulla on tapana ottaa itsestäni kuvia, jotta niistä näkisin mitä kropassa tapahtuu. Olen aivan mahdottoman iso keskivartalosta, hyi olkoon. Ja mihinköhän ne on kadonneet ne jutut mitkä naisilla yleensä tapaa olla?!? Ai niin. Rinnat.
Miksi tämän laihtumisenkin pitää tuntua näin epäreilulta, senttejä lähtee sieltä mistä ei pitäisi ja ei milliäkään sieltä mistä todellakin pitäisi...

Paino tasan 73. Pyörii paikallaan.

Tänään vedän pitkän lenkin vaikka kuinka laiskottaisi.

Nyt tulee jo taas kiire. Ei huvita, en jaksa. Haluaisin pysyä neljän seinän sisällä kunnes olen laiha.

Ahdistus

Krapula. Ahdistus. Juominen on yksi iso ongelmani laihduttamisen kannalta, ja kyllä vähän muutenkin. Sitä tulee harrastettua joka viikonloppu ja välillä useamminkin. Laskuhumalassa ja krapulassa on vaikea hillitä syömistään, monesti koko viikonloppu on pilalla kun tulee vain mässättyä ja sitten ahdistaa. Kun fyysinen paha olo menee pois, tulee henkinen krapula. En tiedä mistä se johtuu.

En jaksa lähteä lenkillekkään. Enkä varmasti huomenna uskalla mennä vaakaan...

Haluan saada äkkiä painon putoamaan 70 kiloon... Sitten olisi yksi tavoite saavutettu, ja sitten paino alkaisi seuraavaksi kutosella... En ole moneen vuoteen painanut niin vähän.


Vielä kaksi viikkoa töitä ja sitten olen taas työtön surkimus. Mitenköhän sitä saisi estettyä itseään ahtamasta liikaa ruokaa tylsyyteen... Ennen päivät kuluivat syömällä ja nukkumalla. Niin ei saa enää käydä.

Jos sitä vain menisi nukkumaan, jospa huomenna kaikki olisi paremmin...

Alku

Täytyy heti aluksi sanoa, että tämä on elämäni ensimmäinen blogi, ja olen vielä vähän hukassa tämän kanssa :D (En kehtaa edes sanoa kuinka kauan räpelsin että sain sivun tuon näköiseksi)

Mutta asiaan... Olen monesti aikonut perustaa blogin, kerran jopa sen tein mutta poistin koko jutun saman tien... Kerron suoraan ja kiertelemättä elämästäni, vaikeuksistani löytää paikkaani elämässä, vaikeuksistani tulla ihmisten kanssa toimeen, yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteistani... ja painostani... vääristyneestä suhteestani ruokaan, taistelusta ahmimisen ja syömättömyyden välissä.

Olen laihduttanut enemmän ja vähemmän siitä asti kun olin 13. Silloin en edes ollut lihava vaikka luulin olevani. Painoa tuli tasaista tahtia vuosien mittaan, söin kuin rekkamies, kunnes tuli päivä jolloin vaaka näytti 80 kg. Kauhistuin, pituutta on vain 165 cm, joten tuollainen kilomäärä oli tähän varteen aivan liikaa.
Koskaan aikaisemmin en ole onnistunut niin hyvin kuin nyt (vaikka matkaa onkin vielä jäljellä) paras saavutus ennen tätä oli -5 kg. Mutta nyt aion onnistua ja päästä tavoitteeseeni.


Eiköhän tämä riitä alkusanoiksi :)
Kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, olisi mukava tietää että joku lukee tätä ja jotakuta kiinnostaa :)