Enpä olisi aamulla herätessäni ikinä arvannut mitä tämä päivä tuo tullessaan.
Jouduin auto-onnettomuuteen. Kaverini ajoi. Iloista rupattelua, ei tietoakaan tulevasta kauhunhetkestä, yhtäkkiä tajuan että ei helvetti, tuo autohan tulee eteen ( stop- merkin takaa )...
Se tunne, kun tajusi ettei pysty tekemään mitään, oli sanoinkuvaamaton. Kaveri jarrutti, ei ehdi, auto ei pysähdy ajoissa, se on menoa nyt. Näin hidastettuna sen hetken kun törmäsimme. Ehdin vain ajatella että nyt sattuu, nyt kuolen.
Ja hirvittävä kolahdus.
Sen jälkeen tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Ajattelin vain että olenko hengissä, olenko ehjä, onko kaverini kunnossa. En ymmärrä miten selvisimme hengissä, vammoitta.
Ajattelin ihmeen selvästi, huolehdin muista. Vakuuttelin vakuuttamasta päästyäni ettei minua mikään vaivaa. Hätäilin vain puhelintani joka oli lentänyt törmäyksessä laukustani ja jäänyt autoon. Ryntäsin sitä hakemaan sen käsittämättömän shown keskelle joka kaverini auton ympärillä kävi.
Jouduimme sairaalaan varmuuden vuoksi. Kaverini valitteli kipuja, hänet kuvattiin. Minuunkin sattui, mutta tiesin ettei mitään ole hajonnut. Halusin vain pois koko sairaalasta.
Minua väännettiin ja käännettiin, paineltiin ja puristeltiin, otettiin verikokeita, annettiin särkylääkettä. Kyseltiin ja kyseltiin. Halusin jostain syystä vain nukkua.
Tämä yö menee varmasti eteensä tuijottaessa. En käsitä vieläkään. Selvisin. Olen elossa. Kävelen. Hengitän. Ihmeellistä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti